Search
  • Jari Halonen

Ajatuksia tukiperheestä toisin (Jarin) silmin

Heti ensimmäiseksi tahdon kehottaa kaikkia lukijoita suureen lähdekriittiseen ajatteluun etenkin internetissä liikkuvien blogien kanssa – Kaiken maailman Halosia pyörii kirjoittamassa asioista, joista eivät mitään ymmärrä. Mikäli sinä edelleen luulet, että kaikki kirjoittamani tulee ottaa absoluuttisena totuutena etkä näe sarkasmin ja mustan huumorin läpi, pyydän sinua lopettamaan lukemisen tähän paikkaan.


Kata sai loistavan idean muutama kuukausi sitten, että voisimme ottaa pari kolme tukilasta ja auttaa niitä perheitä, jotka apua tarvitsevat. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät, että lähden näihin uusiin juttuihin melko lailla helposti sen suurempia suostutteluita tarvitsematta. Jos et vielä tunne niin käy lukemassa täällä: https://suonenvetoja.blogspot.com/2019/02/suonenvetoja-halonen.html


Toki olimme pohtineet jo aiemmin yhden lapsen adoptoimista, mutta emme päässeet yhteisymmärrykseen asiasta - Kata halusi adoptoida pienen kiinalaistytön ja minä 17-vuotiaan Espanjalaistytön. Mikäli haluat tietää miten kaikki alkoi ja miten päädyimme tukiperheeksi, kannattaa siitä ja muuta asiaan liittyvää lässynläätä lukea aikaisemmista Katan kirjoituksista.


En tiedä oliko Katan vai minun loistava idea, todennäköisesti minun, että molemmat alkavat kirjoittamaan tästä aiheesta - Molemmat omalla tyylillään ja omasta näkökulmastaan. Kata rupesi välittömästi tuumasta toimeen ja on varmaan jo kirjoittanut 4-5 juttua eri paikkoihin. Minulta taas ei ole tullut vielä mitään ennen tätä… Mietin mitä voin kirjoittaa? Mitä saan kirjoittaa? Mitä saan kertoa? Ja ennen kaikkea miten kirjotan, ettei puujalkojani irroteta kontekstista ja esitetä sellaisenaan väärille henkilöille. Todennäköisesti jossain vaiheessa joku pahoittaa mielensä ja sitten taas selitellään.


En oikein vieläkään tiedä mitä voin kirjoittaa, koska lapsista ei oikein saa julkisesti sanoa mitään tunnistettavaa. Itsestäni sen sijaan voin kirjoitella mitä vaan. En voi kertoa lasten nimiä, mutta sanotaan vaikka tästä eteenpäin pojat - Jääköön sukupuolikin vielä arvoitukseksi, koska en ole varma saanko kertoa sitä. Saankohan kertoa lukumäärän? No sanotaan epämääräisesti, että poikia on enemmän kuin yksi mutta vähemmän kuin kolme. Pojat ovat olleet meillä nyt noin 4 tuntia, joista itse missasin kaksi ensimmäistä. En vielä osaa sanoa viihtyvätkö pojat vai onko jo koti-ikävä. Yritän tarkkailla ja heristellä tuntosarviani, mutta en saa vielä varmaa signaalia. Tuntuu ruoka maistuvan, leikit Rasmuksen kanssa kiinnostavan ja rauhoittuivat juuri leffan ääreen. Hieman vielä hiljaista sorttia, mutta ymmärtäähän sen nyt uudessa paikassa. Yritän varovasti jutella ja kysellä asioita, mutta vastaukset ovat toistaiseksi kovin lyhytsanaisia - Mietin mielessä ”MIKSI ET RAKASTA MINUA! PUHU MINULLE! KERRO TUNTEISTASI!” mutta täytyy varmaan antaa hieman aikaa. Ehkä murehdin liikaa, mutta haluaisin poikien todella viihtyvän täällä ja luoda heille ympäristön missä he tuntevat olonsa turvalliseksi.


Johan meni kermaiseksi. Alkaa vaikuttamaan Katan blogilta, joten vaihdetaan aihetta. Mitä me ollaan sitten mietitty poikien pään menoksi? Lähtökohtaisestihan pojat tulevat tänne viettämään normaalia arkea, eikä mitään spesiaalia tarvitse keksiä. Tämä on kuitenkin hyvä herätys myös siihen, että omien lasten kanssa tulisi keksiä enemmän yhteistä tekemistä ennen kuin ne kasvavat liian isoiksi – Kohta ne ei enää halua leikkiä meidän aikuisten kanssa. Etenkin nyt ensimmäisenä viikonloppuna koen, että minulla on valtava tarve antaa heille harhainen käsitys siitä, että täällä on aina hirvittävä sirkus käynnissä ja paljon yhteistä tekemistä. Niinpä meillä on ohjelmassa näille kolmelle ensimmäiselle päivälle: Pleikkapelejä (TIETTY HEI), VR-lasien testaamista, Porealtaassa köllimistä, leffailta herkuilla höystettynä, lautapelejä, yhteiset ruokailut (heidän lempiruoat tietty), pihaleikkejä, tramppahommia, puumajan rakennusta ja toivottavasti hieman keskusteluhetkiäkin. Varmaan saavat kyllä keskenäänkin temmeltää, koska saatan olla vaan tiellä kun lapset leikkii. Olenko liian passiivinen? Ehkä olenkin liian tungetteleva? Sanoinko jotain väärin vai jätinkö jotain sanomatta? Komensinko vahingossa lapsia? No nyt ne ainakin haluu takas kotiin! NE KERTOO ISKÄLLE ETTÄ SETÄ KOMENTAA!


Tämmöisiä sekavia ajatuksia Herra Halosen päässä tällä hetkellä liikkuu. Toivottavasti saadaan pojista loppu elämäksi uudet ystävät ja toivottavasti voitamme sekä lasten, että heidän isän luottamuksen. Uskon että tästä tulee vielä jotain legendaarista. Iso kiitos Familarille, joka mahdollisti tämän meille. Mikäli teitä kiinnostaa ruveta tukiperheeksi niin olkaa yhteydessä Familariin! He auttavat siellä eteenpäin. Tukiperheitä tarvitaan jatkuvasti ja niistä on huutava pula!

131 views0 comments

Recent Posts

See All