Ensimmäinen Familarin tukiperhevalmennus takana ja jestas että on pää pyörällä. Todella ajatuksia herättävää ja samalla niin innostavaa! On olo että haluaisin vaan imeä lisää ja lisää tietoa ja samalla odotan niin kovin että olisi jo käsillä se ensimmäinen viikonloppu kun tukiperhelapset tulee ensimmäisen kerran meille. Siitä tulee varmasti todella tunnerikasta!
Tänään valmennus tapahtui tosiaan etänä, se kesti neljä tuntia ja oli todella siistiä jakaa sekin kokemus Jarin kanssa. Jari laittoi meille valmennuksen tulemaan olkkarin telkkarista ja me voitiin siis makoilla mukavasti sohvalla sitä katsellen. Ainoaksi ongelmaksi meinasi muodostua se, että mä olisin halunnut kokoajan höpöttää ja analysoida kaikkea, mutta Jari halusi kuunnella sitä valmennusta eikä mua 😆 Mä myös ensin pelkäsin että ne neljä tuntia tulee olemaan pitkät neljä tuntia, mutta se aika meni kuin siivillä. Ihan käsittämätöntä miten mielenkiintoinen aihe voi viedä niin mennessään.
Valmennus herätti taas esiin sen takaraivossa huhuilevan äänen, joka laittaa mut miettimään, että miten kestän sen riittämättömyyden tunteen joka mulle varmasti tulee. Sanoin Jarillekin, että haluaisin vaan voida auttaa kaikkia ja ottaa meille kaikki syliä tarvitsevat lapset. Koska niitähän riittää.. Mutta pakko vaan ymmärtää ja hyväksyä, että kaikkia me ei voida auttaa ja nyt saadaan kuitenkin auttaa edes vähän. Omat resurssitkin pitää pystyä hyväksymään, varsinkin tälläsenä eritysherkkänä ihmisenä sitä imee niin paljon hyvää ja pahaa itseensä, että varmasti saan tehdä paljon töitä itsenikin kanssa että en eksy liian syvälle. Toisaalta se kyllä on sit taas tosi hienoa mennä sinne oman pään sisälle ja saada uusia avaimia omaan kasvuun.
Valmennus ja koko tää prosessi herättää myös ajatuksia omasta vanhemmuudesta. Joitain asioita jää helposti pohtimaan liiankin syvällisesti.. Mitä olisi voitu tehdä toisin? Ollaanko aina toimittu oikein? Ollaanko hyviä esimerkkejä meidän lapsille? Mitä jos, mitä jos, mitäs jos...... Mutta loppupeleissä kuitenkin mä uskon, että ollaan suoriuduttu tähän mennessä ihan mallikkaasti ja koska mennyttä ei voi muuttaa, ainoa mitä voidaan tehdä, on katsoa eteenpäin ja ottaa ihan omaankin arkeen käyttöön hyväksi kokemiamme juttuja nyt tästä eteenpäin.
Yksi iso asia mikä mulle ainakin on noussut nyt pintaan, on se se, että todellakaan kaikki tukiperhettä tarvitsevat lapset ei ole mitään ”ongelmatapauksia” tai vaikeista taustoista tulevia. Ihan hyvin esimerkiksi meidänkin perhe olisi voinut joskus tarvita tukiperhettä, jos meillä ei olisi niin laajaa tukiverkostoa ympärillämme. Ihan kaikki tarvitsee joskus taukoa kaikesta ja aikaa itsensä kanssa. Jos tukiverkostoa ei ole, myöskään sitä omaa aikaa ei ole. Ja siinä tilanteessa oman tukiperheen saaminen voi olla taivaanlahja. Näistä asioista ainakaan mun mielestä ei puhuta kyllä yhtään tarpeeksi. Ehkä sen takia, että se leimaa meidät aika helposti siihen että perheessä olisi ongelmia? Ja mitä sitten jos asia onkin niin? Silloinhan suurinta vahvuutta on hakea apua! Mulle tämä koko matka jo nyt on avannut silmiä tosi paljon, vaikka mullakin on työn kautta paljonki kokemusta erilaisista ja erilaisista taustoista tulevista lapsista ja perheistä ja niiden kanssa työskentelystä. Myönnän, että mäkin olen välillä nähnyt monta asiaa ihan liian mustavalkoisesti. Vaikka edelleen, mustan ja valkoisen väliin mahtuu miljoona eri sävyä. Kaikki ei aina ole sitä miltä näyttää ja joskus täytyy uskaltaa nähdä pintaa syvemmälle.
Myös yksi iso tekijä perheiden ja yleisestikin ihmisten ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta on ennaltaehkäisy. Aina ei tarvitse olla ongelmaa, hakeakseen apua. Apua voi ja kannattaakin joskus hakea ihan vaan sillä ajatuksella, että halutaan ennaltaehkäistä mahdollisia tulevia ongelmia. Ennaltaehkäisemällä säästyisi varmasti paljon varoja ja energiaa, koska silloin tilanteet ei välttämättä pääsisi eskaloitumaan siihen pisteeseen, että niiden korjaamiseen kuluu vielä paljon aikaa enemmän kuin ennaltaehkäisyyn.
Otetaan siis hei nyt porukalla päät pois pensaasta ja uskalletaan rohkeasti katsoa etukäteen tuomitsematta kaikkia maailman sävyjä, koska vaikka me suljettaisiin silmät ja nähtäisiin vaan mustaa, ne eri sävyt on silti olemassa.
Pienillä teoilla on oikeasti iso vaikutus, erityisesti jos kaikki tekee niitä pieniä tekoja. Niin hyvässä kuin pahassakin.
Mutta nyt meidän tilanne on siis se, että odotetaan malttamattomina, että koska tapahtuu jotain konkreettista. Joka päivä odotan soittoa Ninjalta tai Miialta, että olisko jo tarjolla juuri meidän perheeseen sopiva sisaruslauma. Mutta ehkä hoidetaan noi valmennukset nyt ensin.. 😆
Ai niin, alettiin myös miettimään, että kriisisijoitus on myös aika mielenkiintoinen ja ennenkaikkea tärkeä asia. Ehkä siis vielä jonakin päivänä me saadaan toimia myös kriisisijoitusperheenä 🖤
コメント